Tärkeintä nykyihmiselle on pysyä koko ajan linjoilla, mieheni totesi ilmeisen kyynisesti. Ja tosiaan, kun katselen ihmisiä kännyineen ympärilläni, mietin omia facebook, twitter, pinterest sun muita päivittäisiä virtuaalivierailujani, onhan meidän käyttäytymisemme muuttunut valtavasti muutaman viime vuoden aikana. Lapseni valittavat, jos puhelimeni on ollut äänettömällä, enkä vastaa heidän soittoonsa. Ja kuka on määritellyt, miten nopeasti minun on vastattava sähköpostiin? Onko minun oltava koko ajan chattietäisyydellä ja skypevalmiudessa pysyäkseni verkostoni tarpeiden tasalla?
Aamukävelyni kuljetti minut tänään meren rannalle. Istuin pitkään kalliolla, katsoin ja kuuntelin aaltoja ja nautin meren tuoksusta. Jälleen kerran mietin, miten upea planeetta meillä on ja miten kauas sen ihmettelystä arki meidät vie. Samaan aikaan, kun erilaiset, toki hyödylliset, tekniset vempaimemme viettelevät meidät virtuaalimaailman kiehtoville kujille, meret muovaavat edelleen rantojamme, tähtiä syntyy ja tähtiä kuolee, luonto muuttaa muotoaan vuodenaikojen rytmissä ja minä olen eristäytyneenä seinien sisälle tuskin muistaen olevani vain yhden ohi kiitävän hetken vierailija sinisellä maa-nimisellä taivaankappaleella. Olemme rakentaneet itsellemme kummallisen ihmistodellisuuden, jossa pohdimme tärkeitä juttujamme, viihdytämme itseämme ja surutta kulutamme maapallon luonnonvaroja omiin valtaisiksi kasvaneisiin tarpeisiimme.
Haluan takaisin linjoille. Lähemmäksi luontoa. Ihmettelemään enemmän. Ottamaan enemmän vastuuta. Olemaan vähemmän arogantti omine tärkeine tehtävineni ja tarpeineni. Laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa tai ainakin aika ajoin tarkastelemaan mittasuhteita tähtitaivaan ja kiireettömänä alati pauhaavan meren äärellä. Kun huomenna jälleen istun rannalla ja seuraan lokin lentoa, ette löydä minua twitteristä. Minulla on tärkeämpää tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti