Miten lapsen maailma törmää aikuisten kiireisiin? Jokin aika sitten teinityttö kirjoitti sanomalehden yleisön osastolla kouluikäisen tarpeesta saada viettää häiriötöntä aikaa vanhempiensa kanssa. Samalla viikolla facebookissa kiersi kuva kyltistä lastentarhan portilla. Siinä kehoitettiin aikuisia lopettamaan kännyynsä puhumisen, kun he tulevat noutamaan lapsiaan tarhasta. Puhelimista, joiden piti yhdistää ihmisiä, onkin tullut vempaimia, jotka varastavat aikaa perheeltä. On surullista, kun lapsi ei saa kaipaamaansa vanhemman huomiota tämän askarrellessa kännynsä tai pädinsä kanssa. Samalla kun maailman kiinnostavat tapahtumat ja kaverimme sosiaalisessa mediassa ovat tuoneet elämäämme uutta säpinää, olemme kenties etääntyneet kiireettömistä hetkistä läheistemme kanssa. Kun huomiomme on kaukana, ne jotka ovat lähellä saavat vain rippeitä.
Joitain vuosia sitten saimme koskettavia kuvauksia sekä esikoulu- että ala-asteikäisiltä lapsilta siitä, miten he kokivat kiireen. Lapset myös piirsivät kuvia kiireestä. Niissä näyttäytyi tuttuja tilanteita lapsen arjesta ja siitä, miten kaikilla oli aamuisin kiire. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, jos pieniä lapsia ei tarvitsisi hoputtaa aamulla. Miksi ihmeessä lapsiperheiden aikatauluissa ei voi olla enemmän joustavuutta? Se lyhyt aika, jolloin lapset ovat pieniä, on jotain niin arvokasta, että olisi upeaa voida hidastaa sen tempoa ja rakentaa harmoniaa kaiken suorittamisen lomaan. Lapsemme voisivat kenties olla opettajia, jotka antaisivat meille vielä mahdollisuuden pysähtyä kaikin aistein arjen ihmeiden äärelle. Päästämällä irti tarpeesta olla jo jossain muualla ja olla tehokkaampi, meillä voi olla mahdollisuus nähdä, kuulla ja elää enemmän. Tehdä sinunkaupat ohikiitävän hetken kanssa.
