Valitse siivittäjät - unohda ankeuttajat

Silloin kun valo vähenee ja suorittaminen tuntuu rankalta, tarvitsemme energiatankkausta monenlaisista lähteistä. Enemmän lepoa. Enemmän virkistäviä taukoja. Jotain hauskaa. Fyysisen kehon hemmottelua ja jotain henkisesti ylentävää. Näihin täytyy panostaa. Kannattaa lahjoittaa itselleen lempeä aikalisä oman energiapaketin suunnitteluun. Tankkaushetket on kirjattava kalenteriin ja kunnioitettava oman virkistyssuunnitelman toteuttamista tärkeänä sijoituksena Hyvän elämän tasapainoon. Kyse on enemmän aikasijoituksista kuin rahasta. Terveistä rajoistaan huolehtiminen heijastuu takuuvarmasti myös ympäristöömme.

Sillä millaisia ihmisiä on ympärillämme, on merkitystä jaksamiselle. Luonnollisesti meillä on elämäntilanteita, joissa olemme antajina enemmän kuin saajina. Meillä voi olla enemmän vastuuta kuin valinnan mahdollisuuksia. Osa kanssaihmisistä vain piipahtaa elämässämme jättämättä sen kummempaa jälkeä. Kuitenkin on koko joukko sellaisia kohtaamisia, joista voimme joko rakentaa jatkokertomusta tai siirtää tapahtuman lopullisesti kokemusten historia-arkistoon.

Kun keräsin eritaustaisten suomalaisten työelämätarinoita* ja kuuntelin, millaista tulevaisuutta he haluavat olla mukana rakentamassa, kolme suurta toivetta toistui. Yksi niistä oli työskentely kannustavien, hyvin käyttäytyvien ja tunneälykkäiden ihmisten parissa. Raskastakin työtä jaksaa, kun on hyvässä seurassa. Kaikkia työkavereita, esimiehiä, asiakkaita tai yhteistyökumppaneita emme pääse valitsemaan. Jotkut heistä ankeuttavat elämäämme. Jotkut saavat pelkällä läsnäolollaan siipemme havisemaan valmiina lentoon. Ainakin pienen pyrähdyksen verran. Näiden siivittäjien seurassa kannattaa viihtyä. Ankeuttajien kuorolaulukilpailuun ei kannata liittyä. On paettava paikalta heti, kun voi.

*Kirjassa Työtä rakkaudella. Ikkunoita työn tulevaisuuteen.

Viimetipan vintilla on vilskettä

Vauhdin huuma on melkein vienyt minut mukanaan. Tämä on se aika vuodesta, jolloin suuret ja pienet suunnitelmat on saatu rullaamaan. Kellottamaton aika alkaa käydä yhä harvinaisemmaksi. Kollektiivinen syyssuorittamisen vimma rytmittää askeleita ja kesän leppoisat verkkokeinutuokiot kirjojen tai ideoiden parissa ovat kuin jostain kaukaisesta toisesta elämästä. Nyt on saatava aikaan. Nyt on juostava lujempaa. Nyt olemme tehokkaimmillamme. Vai olemmeko?

Olen elänyt tämän loppuvuotta kohti kiihtyvän tekemisen tempon niin monena vuonna aiemminkin. Olen tehnyt ylioptimistisia suunnitelmia ja täyttänyt kalenteriani kohtaamisilla. Olen varannut kuntosalivuoroja pariksi viikoksi etukäteen. Kesätauon jälkeen on ollut kiva tarttua monenmoiseen kulttuuritarjontaan. Syys- ja lokakuu vielä sujuvat kesällä tankatulla aurinkoenergialla. Marraskuussa alkaa ahdistaa ja viimeistään joulukuussa tekee mieli paeta paikalta valoisammille vyöhykkeille. 

Todennäköisesti kohtaan sinut Viimetipan vintillä. Siellä, missä lunastetaan kunnianhimoisia lupauksia ja fokus on kaventunut siihen seuraavaan deadlineen, josta olen päättänyt selvitä. Mitä, jos avaisimme vintin ikkunat ulos aikatauluista vapaaseen avaruuteen? Mitä, jos vetäisimme keuhkot täyteen elämää ylläpitävää salaperäistä voimaa ja laittaisimme tärkeät juttumme mittasuhteisiin tähtitaivaan taustaa vasten? Mitä, jos sytyttäisimme pari kynttilää, hyräilisimme pienen laulun ja laskeutuisimme portaita alas keskittymisen kamariin hoitamaan yhden jutun kerrallaan. Kaikessa rauhassa.