Viimetipan vintilla on vilskettä

Vauhdin huuma on melkein vienyt minut mukanaan. Tämä on se aika vuodesta, jolloin suuret ja pienet suunnitelmat on saatu rullaamaan. Kellottamaton aika alkaa käydä yhä harvinaisemmaksi. Kollektiivinen syyssuorittamisen vimma rytmittää askeleita ja kesän leppoisat verkkokeinutuokiot kirjojen tai ideoiden parissa ovat kuin jostain kaukaisesta toisesta elämästä. Nyt on saatava aikaan. Nyt on juostava lujempaa. Nyt olemme tehokkaimmillamme. Vai olemmeko?

Olen elänyt tämän loppuvuotta kohti kiihtyvän tekemisen tempon niin monena vuonna aiemminkin. Olen tehnyt ylioptimistisia suunnitelmia ja täyttänyt kalenteriani kohtaamisilla. Olen varannut kuntosalivuoroja pariksi viikoksi etukäteen. Kesätauon jälkeen on ollut kiva tarttua monenmoiseen kulttuuritarjontaan. Syys- ja lokakuu vielä sujuvat kesällä tankatulla aurinkoenergialla. Marraskuussa alkaa ahdistaa ja viimeistään joulukuussa tekee mieli paeta paikalta valoisammille vyöhykkeille. 

Todennäköisesti kohtaan sinut Viimetipan vintillä. Siellä, missä lunastetaan kunnianhimoisia lupauksia ja fokus on kaventunut siihen seuraavaan deadlineen, josta olen päättänyt selvitä. Mitä, jos avaisimme vintin ikkunat ulos aikatauluista vapaaseen avaruuteen? Mitä, jos vetäisimme keuhkot täyteen elämää ylläpitävää salaperäistä voimaa ja laittaisimme tärkeät juttumme mittasuhteisiin tähtitaivaan taustaa vasten? Mitä, jos sytyttäisimme pari kynttilää, hyräilisimme pienen laulun ja laskeutuisimme portaita alas keskittymisen kamariin hoitamaan yhden jutun kerrallaan. Kaikessa rauhassa.